Esseet

Suomalaisella kulttuurikentällä elää sitkeä ajatus siitä että taide ja kulttuuri kuuluvat tehdä rakkaudesta lajiin. Intohimo on polttoaine, yhteisöllisyys on palkka, ja raha on lähinnä kiusallinen käytännöllisyys josta ei oikein sovi puhua ääneen. Tämä ajatus ei ole syntynyt tyhjästä, sillä on historialliset juurensa talkookulttuurissa, yhdistystoiminnassa ja siinä tosiasassa että kulttuuriala on pitkään pyörinyt julkisen tuen ja vapaaehtoisten varassa. Mutta se on myös ajatu

Kenelle kaupunki kuuluu? On helppo sanoa, että se kuuluu kaikille. Yhtä helppo on huomata, että käytännössä se ei pidä paikkaansa. Julkinen tila on täynnä päätöksiä siitä, mitä saa näkyä ja kenen ääni saa tilaa. Graffiti on ollut vuosikymmeniä se kohta, jossa nuoret ovat vastanneet tuohon kysymykseen omilla ehdoillaan, pyytämättä lupaa. Graffiti syntyi täsmälleen siellä, missä nuorilla ei ollut muita väyliä julkiseen näkyvyyteen. New Yorkin metrovaunuissa 1970-luvulla, Oulun

Noin kymmenen vuotta sitten suunnittelimme ja teimme tapahtumia tyhjissä tiloissa, hylätyllä teollisuusalueella ja puistoissa, vapaaehtoisvoimin ja pienellä budjetilla. Se oli mahdollista koska olimme nuoria, meillä oli aikaa ja yhteiskunta tuki erilailla. Nyt tilanne on muuttunut. Tässä esseessä kirjoitan siitä mitä omaehtoinen kulttuuri vaatii, miksi vapaa kenttä tarvitsee erilaisen tuen kuin ammattilaiskenttä, ja mitä kaupunki voisi tehdä toisin.