Ammattilaisuus ilmaiseksi, kiitos
- 7.6.
- 2 min käytetty lukemiseen
Päivitetty: 8.6.
Suomalaisella kulttuurikentällä elää sitkeä ajatus siitä että taide ja kulttuuri kuuluvat tehdä rakkaudesta lajiin. Intohimo on polttoaine, yhteisöllisyys on palkka, ja raha on lähinnä kiusallinen käytännöllisyys josta ei oikein sovi puhua ääneen. Tämä ajatus ei ole syntynyt tyhjästä, sillä on historialliset juurensa talkookulttuurissa, yhdistystoiminnassa ja siinä tosiasassa että kulttuuriala on pitkään pyörinyt julkisen tuen ja vapaaehtoisten varassa. Mutta se on myös ajatus joka on jäänyt elämään kauan sen jälkeen kun sen olisi pitänyt kehittyä.
Ongelma ei ole se että ihmiset tekevät asioita vapaaehtoisesti. Ongelma on se kun vapaaehtoisuutta aletaan odottaa myös ammattilaisilta, myös silloin kun rahoitus on olemassa, myös silloin kun työ on selkeästi määritelty ja budjetoitu, myös silloin kun kaikki muodolliset rakenteet osoittavat että kyseessä on palkattava tehtävä.
Tämä ristiriita on erityisen terävä pienissä kaupungeissa ja paikallisissa ammattijärjestöissä. Siellä sama joukko ihmisiä on pyörittänyt toimintaa vuosikymmeniä, usein ilman korvausta, usein omalla ajalla, omilla resursseilla. Se on ansaittu historia. Mutta se historia on muuttunut hiljaa normiksi, ja normi on muuttunut odotukseksi, ja odotus on muuttunut paineeksi joka kohdistuu erityisesti niihin jotka tulevat jälkeen.
Kun nuori ammattilainen vaatii asiallisen korvauksen tekemästään hallinto- tai koordinointityöstä, reaktio on usein hämmästys. Miten voi olla mahdollista että tästä maksetaan? Kysymys esitetään vilpittömästi, mutta se on silti absurdi. Vastaus löytyy yleiskokouksen pöytäkirjasta, hyväksytystä talousarviosta, allekirjoitetuista sopimuksista. Päätös on tehty demokraattisesti, avoimesti, kaikkien kuullen. Silti se kyseenalaistetaan, ei argumentein vaan ihmettelyllä, juoruilla, rivien välisellä paineella.
Tässä on kyse vallasta. Ei mistään dramaattisesta tai tahallisesta, vaan siitä arkisesta vallasta joka piilee siinä kuka määrittelee mikä on normaalia. Kun tarpeeksi moni vanhemman polven toimija jakaa saman käsityksen siitä miten asiat kuuluu tehdä, se käsitys alkaa tuntua totuudelta. Nuoremmat ammattilaiset jotka toimivat eri tavalla näyttäytyvät helposti hankalina, rahanahnaina tai epälojaalina yhteisölle, vaikka he toimisivat täsmälleen niin kuin valtakunnalliset ohjeistukset ja ammattialajärjestöt suosittavat.
Sukupolvien välinen jännite ei ole kulttuurialan ainoa ongelma, mutta se on yksi sen näkymättömimmistä. Siitä ei puhuta suoraan koska se tuntuu henkilökohtaiselta, koska välit ovat läheiset, koska paikallinen kenttä on pieni ja muisti on pitkä. Kritiikki tulkitaan helposti hyökkäykseksi niitä ihmisiä kohtaan jotka ovat tehneet paljon ja joille kenttä on tärkeä. Mutta rakenteiden kyseenalaistaminen ei ole hyökkäys ketään kohtaan. Se on edellytys sille että toiminta voi kehittyä.
Ammattimaisuus ei tarkoita että kadotetaan yhteisöllisyys tai talkoohenki. Se tarkoitta että tunnistetaan ero vapaaehtoistoiminnan ja ammatillisen työn välillä, ja kohdellaan molempia asianmukaisesti. Se tarkoittaa että kun työ on määritelty, budjetoitu ja päätetty korvata, niin korvaus myös maksetaan ilman että tekijän tarvitsee perustella olemassaoloaan joka kerta uudelleen.
Se ei ole kohtuuton vaatimus. Se on se mihin ammattijärjestön kuuluisi perustua.
Kommentit