Seinä vastassa

Kenelle kaupunki kuuluu?

On helppo sanoa, että se kuuluu kaikille. Yhtä helppo on huomata, että käytännössä se ei pidä paikkaansa. Julkinen tila on täynnä päätöksiä siitä, mitä saa näkyä ja kenen ääni saa tilaa. Graffiti on ollut vuosikymmeniä se kohta, jossa nuoret ovat vastanneet tuohon kysymykseen omilla ehdoillaan, pyytämättä lupaa.

Graffiti syntyi täsmälleen siellä, missä nuorilla ei ollut muita väyliä julkiseen näkyvyyteen. New Yorkin metrovaunuissa 1970-luvulla, Oulun katukiveyksillä vappuyönä 1979, Kotkan Meripuiston betonimuurissa 2021. Muoto muuttuu, tarve pysyy. Joku haluaa jättää jäljen. Joku haluaa sanoa: olen käynyt tässä. Olen olemassa.

Tagi on allekirjoitus ja teos samaan aikaan. Keksit itsellesi nimen jota sinulla ei entuudestaan ole, ja levität sen kaupunkiin. Tutkija Konstantina Drakopoulou on kirjoittanut graffitista identiteetin taiteena: marginalisoitujen nuorten yritys pakottaa oma olemassaolonsa osaksi kaupungin visuaalista kieltä. Sen lisäksi se on ollut oppimisyhteisö. Crew, yhteinen ryhmä, opetti tekniikat, välitti tyylit, asetti kirjoittamattomat säännöt siitä mihin maalataan ja millä logiikalla. Kukaan ei kutsunut sitä yhteisöpedagogiikaksi. Se oli sitä silti.

Graffiti neuvottelee tilasta kenen ehdoilla tahansa: kenen seinä on, kenellä on oikeus päättää millainen kaupunki näyttää. Se tekee tämän ilman institutionaalista suojaa tai rahoitusta, horisontaalisesti, tekijältä tekijälle. Ehkä juuri siksi se on kestänyt.

Suomessa graffiti saapui vappuyönä 1979 Oulun kaupunginteatterin edustalle, kolmimetrisin kirjaimin: Haluamme elämän teatteria. Reaktio oli ennustettava. Helsingin Stop töhryille -projekti 1998 vastasi kysymykseen sitten vuosikymmenen ajan jyrkästi: kaikki pois, välittömästi. Politiikka synnytti kitkaa viranomaisten ja nuorisotyön välille ja jätti alleen paljon sellaista mikä olisi ansainnut tulla nähdyksi. Nollatoleranssikausi on nyt historiaa, ja sen tilalle on tullut jotain kiinnostavampaa: kaupungit ovat alkaneet tunnustaa, että graffitikulttuuri on osa visuaalista perintöämme.

Kotkan tarina kiinnostaa minua erityisesti, koska olen osa sitä kenttää josta se nousee. Ajatus laillisesta graffitiseinästä uiskenteli kaupungissa jo kohta monia kymmeniä vuosia, ennen kuin se toteutui. Sen takana olivat paikalliset aktivistit, jotka rakensivat luottamusta nuorisotoimen ja kaupungin suuntaan tapahtuma kerrallaan, ilman takeita siitä minne se johtaisi. Graffest 2019, Puistosessarit 2020, graffitikilpailut, teos Meripuistossa. Kun kaupungin tekninen johtaja lopulta katsoi suunnitelmaa ja sanoi “no mistä tässä nyt enää pitää keskustella, aletaan tehdä”, se ei ollut hetken sysäys. Se oli kymmenen vuoden työn tulos.

Heinäkuussa 2021 Katariinan Meripuistoon avattiin 25 metriä leveä betonimuuri kaikkien vapaaseen käyttöön. Mimmit peinttaa maalasi seinän yläosaan: DREAMWALL. Unelmasta oli tullut seinä.

Mutta keille seinä oikeasti on saavutettavissa?

DREAMWALL sijaitsee skeittipuiston laidalla, tietyn kulttuurisen piirin luontevassa ympäristössä. Se ei ole sama asia kuin kaikkien paikka. Aikuisia writereita on Kotkassa vain kourallinen, ja heistäkin useimmat pysyttelevät poissa julkisuudesta. Nuoriso on kiinnostunut, mutta kiinnostus ja pääsy eivät ole sama asia. Sukupuolijakauma kertoo saman: naiset ja muun sukupuoliset ovat graffitikulttuurissa selkeänä vähemmistönä, ja se johtuu siitä mille ihmisryhmille julkinen tila on perinteisesti tuntunut turvalliselta. Graffiti on edellyttänyt liikkumista yksin, myöhään, laittoman toiminnan rajoilla. Ne olosuhteet eivät jakaudu tasaisesti. Mimmit peinttaa -kollektiivin olemassaolo ei ole sattumaa, eikä sekään, että juuri he maalasivat DREAMWALLin otsikon Kotkaan.

Kaupungissa on muitakin seiniä. Harmaita muureja joihin kertyy tageja, koska jokin paikka kutsuu jättämään jäljen. Berliini on opettanut, että kaupungeissa joissa on enemmän luvallisia pintoja, laiton maalaaminen vähenee. Ei siksi että sääntöjä noudatetaan paremmin, vaan siksi että tarve tulee täytetyksi muualla. Se logiikka ei vaadi väittelyä siitä onko graffiti taidetta vai vandalismi. Se vaatii vain sen tunnustamista, että tarve on olemassa.

Vuonna 2024 minä ja kollega Toni Lahti palkattiin Kotkan kesätaiteilijoiksi. Maalasimme uusiksi Karhuvuoren alikulkutunnelin, jonka maalaukset olivat viimeksi uusittu 1990-luvun puolivälissä. Näiden työpäivien aikana kohtasimme arviolta 200-300 ihmistä. Lähes jokaisessa keskustelussa toistui sama: toivottavasti kestää, toivottavasti ei töhritä. Muraali oli kysymys siitä, onko tällä paikalla tulevaisuutta.

Vuotta myöhemmin toteutin Haminan Valojen Yö -tapahtumaan lähes kuusi metriä leveän tintamareski-seinän. Ääriviivat olivat minun, värit tulivat osallistujilta, spraymaalein, numeroiduista alueista. Seinää maalasi illan aikana arviolta 240-480 ihmistä, 7-vuotiaista 60-vuotiaisiin. Teos jäi kaupungille. Huomasin jotain mitä en osannut ennakoida: halusin aluksi siistiä rosoisia kohtia, täyttää epätarkkuudet. Sitten pysähdyin. Juuri ne epätarkkuudet tekivät teoksesta yhteisöllisen. Osallistujan kädenjälki on arvokas sellaisenaan. Se oivallus kertoo enemmän yhteisötaiteesta kuin mikään teoria: sen tekeminen vaatii kykyä luopua viimeistelyoikeudesta.

Graffitikulttuuri on kasvattanut tämän taidon alusta asti. Seinällä oleva teos katoaa kun seuraava maalaa päälle. Se tiedetään etukäteen. Silti maalataan.

Tehokkain tapa tehdä kaupunkitilasta yhteinen ei ole rakentaa yksi paikka johon voi tulla. Se on viedä tekeminen sinne missä ihmiset jo ovat, toistuvasti, taiteilijan vetämänä. Petankihallin harmaa ja sotkuinen seinä jonka nuoret maalasivat yhdessä Laivurin ympäristössä 2025 ei ole pienoismalli jostain isommasta. Se on just sitä itse asiaa.

Sama logiikka koskee tietoa, sen saavutettavuutta. Kotkassa on myös epävirallisia ns. luvallisia maalauspaikkoja, mutta ne eivät löydy. Esim. matkustava painttaaja ei tiedä missä saa maalata. Paikallinen nuori ei tiedä onko omassa lähiössä yhtään soveltuvaa seinää. Nyt taas yksi idea julkiin: Kaupunki päivittää kesäkartan joka vuosi, samalla logiikalla voisi toimia kartta luvallisista seinistä: ladattavana, haettavana, päivitettävänä. Siihen voisi liittää rasteja ja tehtäviä, jotain joka tekee seinien etsimisestä itsessään kokemuksen. Berliinissä tämä on jo osa kaupungin omaa viestintää. Ei vapaamielisyyden eleenä, vaan koska se toimii.

Graffitikulttuurin ja institutionaalisen tuen välissä on aina jännite: kun muraalit tilataan ja estetiikka myydään, alkuperäinen kysymys tilan omistajuudesta katoaa. Se on oikea jännite, eikä siihen ole yhtä vastausta. Graffitintekijät käyvät siitä omaa sisäistä keskusteluaan, ja se keskustelu on tärkeä. Mutta sen olemassaolo ei poista sitä, mitä tapahtuu kun joku saa ensimmäistä kertaa kannun(sparymaalin) käteen jonkun vieressä joka tietää mitä tekee.

Kenelle kaupunki siis kuuluu? Sen eteen on tehtävä töitä. Kaupunki alkaa kuulua kaikille silloin, kun sen tekemiseen pääsee mukaan, omalla alueella, omilla ehdoilla, ilman että täytyy ensin tietää olevansa tervetullut.

-----

*Lähteet: Drakopoulou & Avramidis (2018) Graffiti and Street Art: Reading, Writing and Representing the City; Lähteenmaa (2001) Myöhäismoderni nuorisokulttuuri; Helin (2014) Luvallinen graffiti Helsingissä; Malinen (2009) Kannu vie; Purovaara (2021) Kuinka seinäunelmasta tuli unelmaseinä, Taidetutka; Jyväskylän taidemuseo, hanketiedot 2025.*