Kaupunki ja vapaa kenttä

Miten julkinen sektori voi tukea omaehtoista kulttuuria?

Kolmas sektori on aina ollut se paikka, jonne mennään kun virallinen rakenne loppuu. Yhdistykset, vapaaehtoistoiminta, talkoot, naapuriverkostot. Ihmiset joilla on aikaa, halua ja riittävästi energiaa jäljellä ovat kautta aikojen paikanneet niitä aukkoja joihin julkinen palvelu ei yllä. Se on toiminut, koska on ollut yhteisö jonka varaan nojata.

Se yhteisö on haurastunut.

Elämisen kustannus on noussut siihen pisteeseen, että arjesta selviytyminen vie kaiken. Töissä käydään pitkään, kotona odottaa toinen kierros hallintoa ja järjestelyä. Kun se on tehty, ei jää mitään yli. Ei aikaa, ei innostusta, ei kapasiteettia sitoutua mihinkään ylimääräiseen. Vaikka se ylimääräinen olisi terveellisempää kuin se mistä luopuu.

Tähän väliin on asettunut ruutu. Ei siksi että se olisi hyvä, vaan siksi että se on helppo. Se ei vaadi sitoutumista eikä edellytä poistumista kotoa. Vastapainona olisi tekeminen ja yhdessä rakennettu jokin, mutta se vaatii jonkun joka sen mahdollistaa. Ja kun kukaan ei jaksa järjestää, ei synny mitään järjestettävää.

Siinä kohtaa kaupunki tulee kuvaan.

Voiko kaupunki organisaationa rakentaa yhteisöllisyyttä ylhäältä alas? .. Se voi poistaa esteitä. Se voi tehdä tilaa, kirjaimellisesti ja rakenteellisesti.

Kysymys ei oikeastaan ole lainkaan siitä, haluavatko ihmiset osallistua. Haluavat. Siitä kertoo se, mitä tapahtuu kun kynnys on tarpeeksi matala. Olen ollut mukana tekemässä ja todistamassa tätä käytännössä, ja se on muuttanut tapaa jolla ajattelen kaupungin roolia kulttuurissa.

Yksi esimerkki on Illallinen Lehmuskujalla, jonka Inka Setälä toi Kotkaan ja järjesti vapaaehtoisten voimin ensimmäisen kerran vuonna 2016. 200 hengen paikat varattiin täyteen alle vuorokaudessa. Idea oli yksinkertainen: pitkä pöytä lehmusten varjoon, omat eväät, tuntemattomia vieressä. Parhaimmillaan paikalle saapui 400 ruokailijaa, ja sama järjestäjä on sittemmin kokoonpannut väkeä Katariinan meripuistoon jopa 3 000 hengen voimin. Se mikä näyttää yksinkertaiselta vaatii taakseen ihmisen jolla on poikkeukselliset organisointikyvyt ja tahto viedä idea toteutukseen riskillä yleisn hyvän puolesta, ilman palkattua tiimiä tai tuotantorakennetta. Inka on upea ihminen, ja juuri tällaiset ihmiset ovat se liima josta yhteisöllisyys oikeasti rakentuu.

Valtakunnallisesti ravintolapäivä teki saman asian ruokakulttuurille. Idea syntyi kolmen helsinkiläisen ystävyksen keväällä 2011 keksimästä ajatuksesta: kuka tahansa voi perustaa päiväksi ravintolan minne haluaa. Viiden vuoden aikana avattiin yli 14 300 pop-up-ravintolaa 75 maassa, ja yhden päivän aikana ruokailijoita oli parhaimmillaan lähes 1,6 miljoonaa. Idea ei vaatinut lupaa, ei ammatillista taustaa, ei hakemusta. Se vaati vain sen, että rakenne oli poissa tieltä.

Olin itse mukana kehittämässä ja tuottamassa Joutomaa Festiä alusta asti yhdessä Toni Lahden kanssa. Se oli tee-se-itse-festivaali joka valtasi Kotkassa vuodesta 2017 alkaen hylättyjä ja unohtuneita paikkoja: kalkkisiiloja, vanhaa ruumishuonetta, sairaalarakennusta, entistä poliisiasemaa. Konsepti oli yksinkertaisuudessaan syvällinen: haudata se mikä on jo kuollut ja tehdä tilaa sille mikä voisi syntyä taiteen keinoin. Jokainen tapahtumapaikka oli tila jota ei enää käytetty, johon ei enää uskottu, jonka oli annettu rapistua. Joutomaa kysyi ääneen mitä muuta tila voisi olla, kuka sinne saisi tulla ja mitä siellä saisi tehdä. Kaikki suunniteltiin yhdessä kaikkien halukkaiden kanssa, talkoovoimin ja vapaaehtoisesti.

Tapahtuman tuotanto vaatii aina vahvan ja luotettavan tiimin. Ilman ihmisiä joihin voi luottaa ei synny mitään kestävää. Mutta Joutomaan taustalla oli myös tietoisempi ajatus: saada uusia ihmisiä innostumaan tuotantotyöstä ja siirtää vetovastuu vähitellen nuoremmille tekijöille. Se oli meidän piilo unelma, tarkoitus kasvattaa seuraavaa tekijäpolvea ja pitää vapaa kenttä elossa pidempään kuin muutaman ihmisen jaksaminen kestää. Minulle Joutomaa oli ideoiden ja voimien yhdistämistä, oman ilmaisun löytämistä ja myös tärkeä esille tulon platformi.

Graf Fest järjestettiin Kotkassa Nelosteatterilla vuonna 2019, ensimmäinen tuotanto uuden työryhmän kanssa. Puistosessarit käynnistyivät sen pohjalta 2020. Ne olivat myös piilo unelmia, ulkotaidetta puistoissa. Ne olivat tapa löytää ihmisiä joita ei muuten olisi tavannut, rakentaa yhteistyötä täysin uusien tekijöiden kanssa ja toteuttaa asioita joita ei yksin olisi tehnyt. Niiden kautta aukesi yhteys myös Kotkan ulkopuolelle, muihin tekijöihin, muihin kaupunkeihin, ja lopulta Mimmit peinttaa -kollektiiviin, joka on yksi Suomen näkyvimmistä naistaiteilijavetoisten graffiti- ja katutaideyhteisöistä. Se ei olisi tapahtunut ilman sitä ensimmäistä askelta, ilman sitä että joku Nykä isee ja kutsui mukaan kehittämään jotain uutta.

Me jotka näitä teimme olimme nuoria(mpia) ja aika alkutekijöissä yleisesti. Silloin vain jotekin pystyi. Oli kai enemmän aikaa, yhteiskunta tuki erilailla, kokeilulle oli tilaa ja tarvetta. Nyt tilanne on toinen. Työllisyystilanne ja valtion tukirakenteet ovat muuttuneet niin, että vapaaehtoinen tapahtumajärjestäminen joka vastaa täyspäiväistä tuotantotyötä ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista samalla tavalla. Vastuu on iso, työmäärä on iso, ja se kaikki tehdään oman arjen päälle.

Nämä tuotannot ovat kokemuksena olleet arvokkaita, se on totta. Mutta on myös myönnettävä että ne ovat olleet työläitä ja oikeasti vaikeita. Ja jos mietitään miten kaupunki voisi tukea tätä kokonaisuutta nyt, vastaus ei ole enää pelkästään tilan avaaminen ja byrokratian keventäminen. Se on ammattilaisten palkkaaminen: tuottajia, taiteilijoita, ohjaajia, ihmisiä jotka auttavat, opastavat ja tukevat, tai tarvittaessa vetävät kokonaisuuksia joissa yhteisö voi tuoda ideoita ja tehdä niitä osittain itse. Ei niin että ammattilaiset ottavat haltuun, vaan niin että he tekevät mahdolliseksi sen mitä ilman heitä ei enää synny.

Taidetila Kanvaasi on minulle näistä kaikista henkilökohtaisin. Perustin sen 2018 Toivo Pekkasen koulun tyhjään tilaan, pienellä kaupungin kulttuuriavustuksella, vapaaehtoisvoimin ja kierrätyskalusteilla, erittäin isolla Leena Ruotsalaisen mentaalisella tuella. Kokonaisuuden konsepti oli ihan uuudenlainen, se ei ollut ammattilaisten tila eikä harrastajien kerho, vaan jotain siltä väliltä: avoin ateljee jonne kuka tahansa saattoi tulla tekemään taidetta ilman aiempaa kokemusta tai rahaa. Vuodesta 2021 toiminta on laajentunut säännöllisiksi, myös kerhoiksi, joissa käy viikoittain noin 30 lasta ja nuorta, ja työhuoneilla työskentelee päivittäin useampi taiteilija. Kotkan nuorisopalvelut on edelleen hyvin vahvasti mukana. Tapahtumien ja työpajojen kävijämäärät vaihtelevat viidestäkymmenestä satoihin. Vuonna 2024 Kotkan kaupunki myönsi Kanvaasille kaupungin taidepalkinnon tunnustuksena sen merkityksestä nuorten hyvinvoinnille. 

Nämä kokemukset ovat muovanneet sen mitä ajattelen kaupungin roolista. Vapaaehtoisten pyörittämä tapahtuma tai projekti ei ole sama asia kuin ammatillinen kulttuurituotanto, eikä siltä pidä vaatia samoja rakenteita, raportteja tai osoitettua vaikuttavuutta. Kun byrokratia on suunniteltu ammattikentälle, vapaa kenttä ei mahdu siihen. Se ei tarkoita että vapaa kenttä olisi huonompaa. Se tarkoittaa että se on erilaista ja tarvitsee erilaisen tuen.

Siirtymä vapaaehtoisesta ammattilaiseksi on myös polku, ei este. Moni joka aloittaa tekemällä jotain omasta tarpeestaan löytää sieltä ammatin, osaamisen tai suunnan. Olen itse kulkenut sen polun. Kaupungin tehtävä ei ole hallita tätä prosessia. Vaan se on tehdä tilaa sille että prosessi voi alkaa, ja pitää siellä ihmisiä jotka ymmärtävät mitä vapaa kenttä on, auttavat uusia tekijöitä navigoimaan rakenteiden välissä, ja muistavat että byrokratia on väline eikä päämäärä.

Yksi konkreettinen malli olisi pienimuotoinen luovuusyksikkö tai idea-studio, johon liittyisi vuosittainen resurssi, jolla voisi tehdä tapahtuman, näyttelyn, yhteisen juhlan, kaupunginosaillallisen tai muun sellaisen. Poikkitaidetta, liikettä, ulkotaidetta, päihteetöntä, maksutonta, vauvasta vaariin. Ei tulostauluja. Riittää että idea on olemassa ja ihminen haluaa tehdä sen.

Kaupunki ei voi antaa ihmisille enemmän aikaa. Mutta se voi varmistaa, että se aika mikä on, ei kulu byrokratiaan ja esteisiin. Se voi olla se rakenne jonka varaan nojata, kevyesti, ilman kontrollia, niin että vapaa kenttä voi olla vapaa. Ja se voi pitää siellä ihmisiä jotka muistavat mistä kaikki hyvä on lähtöisin: siitä että joku, jossain, päätti vain tehdä jotain.